Palkittu historioitsija Tuomas Tepora käy läpi Sankari ja antisankari: Mannerheim-kultin pitkä vuosisata -kirjassaan Mannerheimista rakennettuja mielikuvia ja niihin liittyneitä kiistoja.
Yhteiskunnan murroskaudet sota-ajoista 2000-luvun identiteettipolitiikkaan ovat muovanneet Mannerheimin poliittista henkilökulttia, josta jokainen voi löytää samaistumispinnan. Harva henkilö Suomen historiassa elähdyttää, kiinnostaa, raivostuttaa ja ärsyttää yhtä paljon kuin Gustaf Mannerheim.
Mannerheimista käyty keskustelu ei laannu 70 vuotta marsalkan kuoleman jälkeenkään. Suomalaista nationalismia, sisällissodan ja toisen maailmansodan muistamista ja tunteiden historiaa monipuolisesti tutkinut Tuomas Tepora kuvaa, kuinka historiallisen Mannerheimin lisäksi yhteiskunnassa vaikuttaa toinen, fiktiivinen Mannerheim.
Tämä mielikuvien myyttinen sotasankari, päälahtari, menneen ajan aristokraatti ja kosmopoliitti sekä seksualisoitu suurmies on nostettu jalustalle yhä uudestaan ja myös vedetty alas sieltä.
Sankari ja antisankari -kirjassaan Tepora osoittaa, kuinka Mannerheimin asema on tämän kuoleman jälkeen vahvistunut kaiken kattavaksi henkilösymboliksi, joka vastaa kansalaisten kulloisiinkin tarpeisiin.
Hahmoon kiteytyy perinteistä sodan ja uhrien muistamista mutta myös edelleen jatkunutta katkeruutta ja halveksuntaa vuoden 1918 tapahtumista. Mannerheim on myös muuttunut yhteiskunnan muuttuessa.
”Vuosituhannen vaihteessa hän oli valtiomiehen ja sotasankarin ohella niin epäonnistunut aviomies ja isä kuin suuri gastronomi. Kosmopoliittisuus on liitetty hänen henkilökuvaansa vaihtelevin painotuksin koko hahmon tähänastisen elinkaaren ajan. Viime vuosina Mannerheim-symboliikka on päivitetty vastaamaan nykykeskusteluja rodullistamisesta ja kolonialismista”,
Tepora sanoo.
Hänen uutuusteoksensa perkaa Mannerheimista luotuja mielikuvia ja niihin kytkeytyneitä kiistoja vuodesta 1918 nykypäivään. Samalla selvitetään syitä siihen, miksi marsalkan ympärille on rakentunut valtava henkilökultti.
Mannerheimin kykyä nostattaa suuria tunteita ilmentävät teoksessa esiteltävät patsashankkeisiin ja elokuviin liittyneet rajut kohut, kuten 1990-luvulla leimahtanut kiista nykytaiteen museo Kiasman rakentamisesta ratsastajapatsaan viereen.
”Lopulta vastakkainasettelu kiteytyi mediassa kamppailuun isänmaallisuuden ja ’kansan’ arvojen kunnioittamisen sekä isänmaallisesti arveluttavan elitismin ja sotasukupolvelle osoitetun kiittämättömyyden välillä. Ensimmäinen leiri edusti tietysti Mannerheimia, jälkimmäinen Kiasmaa”,
Tepora kuvaa.
Kysymys Mannerheimin seksuaalisuudesta kietoutui osaksi keskustelua, kun patsasta suojaava rakennusaita suunniteltiin maalattavaksi aniliininpunaisella. Opetusministeriön vaatimuksesta Mannerheimin patsaan puoleiset osat rakennusaitaa maalattiin harmaaksi.
Teoksessa avautuu Mannerheim-kuvan yhteiskunnallinen merkitys. Poliittiset henkilökultit on totuttu liittämään autoritäärisiin hallintoihin, mutta niitä voi muodostua myös avoimiin yhteiskuntiin. Mannerheimin lisäksi tällaisia henkilökultteja ovat esimerkiksi Charles de Gaulle ja Abraham Lincoln.
”Jälkikäteisyys ja avoin kollektiivinen muistaminen ovat merkittäviä demokraattisten yhteiskuntien henkilökulttien edellytyksiä. Näiden lisäksi keskeinen edellytys on poikkeusaika: avoimissa yhteiskunnissa jalustalle nostetut johtajat ovat sota- ja kriisiaikojen johtajia”,
Tepora sanoo.
Lähde Gaudeamus
